Viime kuun alussa jouduin tekemään raskaan päätöksen. Päästin Iitan sateenkaarisillalle luotamme. Päätöstä olin miettinyt jo jonkun aikaa, mutta lopulta päätös tuli nopeammin eteen, koska Iitan tila heikkeni nopeasti. Ikävä on kova ja välillä tulee kyyneleet silmiin tai haikea olo kun kaikki asiat muistuttavat Iitasta. Välillä unohdan, että Iitaa ei ole, että en esimerkiksi tarvitse enää sen harjaa tai valjaita tai se ei enää vastaa minulle kurisemalla.
Iita oli yli puoli vuotta pissaillut vääriin paikkoihin. Käytin sen lääkärillä ja kysyin neuvoja. Hoidettavaa sairautta ei löytynyt. Koitin eri tavoin saada sen lopettamaan pissailun ja miettiä mistä se stressaantuu, mutta mistään ei ollut apua. Mietin jopa sitä, että etsisisin sille uuden kodin, mutta minusta se ei ollut aralle, stressaantuvalle jo kertaalleen luottamuksen menettäneelle kissalle oikea ratkaisu. Loppuaikana Iita ei pystynyt pidättelemään enää ollenkaan. Iitan turkki muuttui takkuiseksi, eikä se jaksanut enää pitää itsestään huolta. Iitan elämänhalu hävisi, se söi huonosti ja halusi vain levätä. Vaikka varsinaista sairautta ei löytynyt, se tuntui kärsivän kivuista, joten lopulta jouduin antamaan periksi ja viemään sen lopetettavaksi.
Kalle jäi selvästi kaipaamaan Iitaa. Se tutki kotia ja maukui etsiskellen ystäväänsä. Iitan lähdön jälkeen Kalle on maannut useammin ihmisen lähellä ja kaivannut huomiota. Kalle on myös maukunut enemmän ja ollut tyytymättömämpi. Se on esimerkiksi aloittanut nurinan huomatessaan että lähden kouluun.
Iita opetti minulle paljon kissoista ja varsinkin aran kissan "kesyttämisestä". Iita muuttui paljon neljässä vuodessa meillä ollessaan; siitä tuli paljon rohkeampi ja hellempi ja se oppi luottamaan ihmiseen paremmin. Iita ei enää raapinut silittäessä ja antoi harjata ja tehdä muut hoitotoimenpiteet. Itseäni olen lohduttanut ajatuksella, että Iita sai meidän luona neljä hyvää lisävuotta, jolloin siitä pidettiin huolta ja rakastettiin täydestä sydämestä. Se sai myös leikkiä kissakaverin kanssa ja opettaa kallen tavoille.
Iita tulee olemaan sydämessäni vaikka jouduinkin siitä luopumaan. Iita oli minulle niin rakas, etten halunnut tuottaa sille lisää stressiä ja kipua, siksi päädyin raskaaseen päätökseen. Toivon että blogia lukevat ihmiset ymmärtävät miksi päädyin tähän ratkaisuun, eivätkä tuomitse minua.
Iita tulee olemaan minulle aina SE kissa. Iitaa lämmöllä muistaen <3
3 kommenttia:
Voimia ja lämmin osanotto!
Joskus tulee tilanne, että eläimelle on parempi päästä pois, kun vointi huononee. Päätös poisnukuttamisesta on aina vaikea, mutta se on pakko tehdä. Itsekin tein aikoinaan Santun kohdalla saman päätöksen. Jaksamista!
Itsekin olen joutunut vain 6-vuotiaan kissani Leevin päästämään sateenkaarisillalle vuonna 2006... Se oli ensimmäinen kissani ja säilyy varmasti aina mulle rakkaimpana. Olin itsekin vain 16-vuotias.
Lopetuspäätös jos joku on niin kivulias ja hankala, mutta osoittaa mielestäni loppujen lopuksi sitä suurinta rakkautta pientä eläintä kohtaan, kun voi päästää hänet lähtemään eikä jätä tuskaan ja pahaan oloon sen vuoksi, että se olisi itselle helpompaa.
Sinulle paljon jaksamista, Iita ja kaikki muut meidän pienet rakkaat odottaa meitä siellä sateenkaarisillalla.
Kiitos lämpimistä sanoista! Niin minäkin uskon että näemme rakkaat eläinystävämme vielä.
Lähetä kommentti